Katselet juttuja tunnisteella "ravintola"
17/09/14
Gastropub Rikhard’s
Aika tarkalleen vuosi sitten ravintolamaailmassa kohahdettiin kun Hans Välimäki ilmoitti sulkevansa Suomen ainoan kahden Michelin-tähden ravintolan, 15 vuotta Helsingissä Rikhardinkadulla toimineen Chez Dominiquen. Ovet sulkeutuivat lokakuussa 2013 ja lopulta kuluvan vuoden huhtikuussa samaan tilaan avattiin kaksi ravintolaa – pieni, mutta tinkimätön fine dining -paikka Välimäki ja rennompi Gastropub Rikhard’s. Viime viikonloppuna käytiin testaamassa näistä aavistuksen lompakkoystävällisempi eli nimensä samalla paikalla aikoinaan sijainneelta pubilta perinyt Rikhard’s.
Rikhard’siin on imetty vaikutteita Euroopasta, mm. Ranskasta, Belgiasta ja Englannista sekä rapakon takaa Yhdysvalloista. Tämä näkyy niin ruokalistassa kuin paikan sisustuksessa – baarin puolella ollaan lähempänä pubityyliä tai dineriä, kun taas ravintolan perältä löytyy rosoinen bistro. Helposti lähestyttävää ja konstailematonta, hieman retroa, mutta ei turhan vakavaa, ei sisustuksen eikä ruoan suhteen. Ravintolan ruokalistalta löytyy eri keittiöiden kortteli-ravintolaklassikoita, pääajatuksena hyvät raaka-aineet eikä turhaa kikkailua.
No miten tässä sitten oli onnistuttu? No hyvin. Tunnelma ravintolassa oli mukavan lämmin ja palvelu välitöntä ja asiantuntevaa. Ennakkoon oli vähän huhua kuultu, että annokset ovat ihan runsaan kokoisia. Ja kun emme olleet suurella nälällä liikenteessä niin päätimme jättää alkuruoat väliin ja iskeä suoraan listan pääruokiin.
Itse tilasin todellisen pubiklassikon eli fish’n’chipsin ja Tia otti glaseeratua lampaanniskaa kera polentan, joka taas viittasi vahvasti ranskalaisen bistron suuntaan. Fish’n’chipseistä voin rehellisesti sanoa, että parhaat mitä olen Suomessa saanut. Pieni miinus ruokailua aavistuksen haitanneesta pyörivästä tarjottimesta, mutta annoksessa maut oli enemmän kuin kohdallaan. Lammas oli puolestaan mehevää ja maukasta, juureva annos jossa kypsyydet kohdallaan.
Pääruokien kanssa tilasimme pienet lasilliset viiniä. Kalan kanssa valkoista ja lampaan kanssa punaista. Näistä tarjoilijalle valinnanvapaus ja sieltä tulikin sitten sen luokan valkkari että oksat pois. Välimäen puolelta yli jäänyt Domaine Ramonet Chassagne-Montrachet 1er Cru “Morgeot” (vuosikerrasta ei varmuutta) toimi älyttömän hyvin annoksen kanssa ja ihan pelkästäänkin. Tuota olisi voinut useammankin lasillisen nauttia. Harvemmin on lasillisen “jotain valkkaria” tilatessaan näin hyvää viiniä saanut. Oma veikkaus on, että meni reilusti alle listahinnan, ei nimittäin ollut sen kalliimpi kuin valkkari yleensäkään.
Jälkkäriksi sitten mustikkapiirakkaa ja suklaamoussea. Samalla linjalla jatkettiin eli konstailemattot perusannokset joissa on kaikki pyritty tekemään hyvin. Maistui ja ihan hyvät fiilikset jäi. Ei mikään tarkan markan paikka tämäkään (pääruoat luokkaa 25-30 euroa, alkuruoat ja jälkkärit noin 15), mutta annoskoko on runsas, joten ei täällä välttämättä tarvitse syödä kuin pääruoat.
11/09/14
Ravintola C, Tampere
Välillä nämä ravintola-jutut jäävät ikävästi roikkumaan eikä blogiin meinaa millään saada mitään kirjoitettua. Tampereella Ravintola C:ssäkin käytiin jo kesälomalla heinäkuussa, mutta jutunraakile on vaan pyörinyt tietokoneella siitä asti. Nyt on kuitenkin aika ryhdistäytyä ja kirjoittaa juttu vielä kun muistaakin jotain.
Viivyimme kesälomareissuillamme muutaman päivän Tampereella, kaupungissa jossa on usein tullut käytyä, mutta harvemmin turistina. Olimme siellä maanantaista keskiviikkoon, jolloin meille jäi yksi ilta käytettäväksi johonkin hienompaan ravintolaan. Ravintolathan ovat yleensä maanantaisin kiinni. Vaihtoehdoiksi valikoitui nopeasti C ja Ravinteli Bertha, joista lopulta päädyimme hieman pidempään toimineen ja hieman pidempään vierailulistalla olleeseen C:hen.
Ekologisuuteen, ja mahdollisimman paljon luomu- ja biodynaamisiin sekä eettisesti tuotettuihin raaka-aineisiin luottava C valittiin vuonna 2011 Suomen Gastronomisen seuran toimesta Vuoden ravintolaksi, joka on varsin merkittävä saavutus pääkaupunkiseudun ulkopuolella sijaitsevalle ravintolalle. Itse saimme ravintolan ruokiin ensikosketuksen viime vuoden Taste of Helsingissä ja sieltä jäi oikeastaan se kipinä käydä jossain vaiheessa paikassa syömässä.
Ravintola taisi itseasiassa olla ihan ensimmäisiä päiviä auki kesäloman jälkeen kun siellä kävimme, pöydän varasimme ajoissa, mutta sille ei tällä kertaa olisi ollut tarvetta. Saavuimme ensimmäisten joukossa ruokailemaan ja muita asiakkaita alkoi tipahdella vasta siinä vaiheessa kun itse jo päättelimme illallistamme. Lämpimän vastaanoton jälkeen tilasimme tarjoilijannamme toimineen mukavan nuoren miehen suosituksesta lasilliset kuohuvaa, tällä kertaa cavaa ja lähdimme miettimään valintaa menun suhteen. Päädyimme Viinimestarin menuun, jonka kylkeen otimme annoksiin sovitetun viinipaketin. Tian teki kuitenkin kovasti mieli karitsaa ja pääruoan vaihtaminen toisesta menusta onnistui onneksi muitta mutkitta. Hyvää palvelua. Annokset noudattelivat seuraavaa järjestystä.
* * *
Jääkellarin siikaa sipulin ja fenkolin kera
Viskilän tilan kukon reittä herneen ja kallioimarteen kera
Pyhäjärven kalaa rosvokesäperunoiden ja ruusuvoin kera / Ylätalon karitsaa kanttarellien ja haudutusliemikastikkeen kera
Juustoa
Vadelmaa fenkolin kera
* * *
Annoksista mieleen jäi erityisesti kesäisen raikas alkuruoka, jossa pöydässä liekitetty kevyesti kypsentynyt siika oli pääroolissa, sekä erittäin hyvä jälkiruoka, jossa oli kaikki kohdallaan. Jokaisessa annoksessa oli kuitenkin hienoja ajatuksia ja kekseliäitä komponentteja, mutta kokonaisuus silti pääraaka-ainetta kunniottavan yksinkertainen. Erityismaininnan ansaitsevat useat keittiön tervehdykset, jotka melkein varastivat shown herkullisuudellaan. Leivät olivat myös herkullisia ja hauskana yksityiskohtana oli voinappiin kaiverrettu sana voi. Annosten kanssa tarjotut viinit olivat myös hyvin mielenkiintoisia, näki selvästi ettei niiden kanssa oltu menty aivan helpointa reittiä vaan oli hieman haettu haasteellisuutta ja täydellistä kumppania annoksille. Ensimmäistä kertaa tuli maistettua Lemberger-rypäleestä tehtyä viiniä. Illallisen päätteeksi joimme kahvit, tosin pienellä tvistillä. Tarjoilijan aloitteesta Tia otti ravintolan valikoimaan varsinaisesti kuulumattoman bulletproof-kahvin, kahvin joka on blendattu kookosöljyn kanssa maidon sijaan.
Kaiken kaikkiaan hyvin laadukas ja maukas kokonaisuus, jossa näkyi hyvin ravintolan mainostamat periaatteet. Jokin pieni juttu jäi kuitenkin puuttumaan, ehkä samantyylisissä ravintoloissa on vaan tullut käytyä liian paljon tai sitten juuri tätä ennen vierailtu Kaskis nosti riman hetkellisesti turhan korkealle. Ruoasta ei mitään negatiivista sanottavaa, mutta silti jäi vähän vaisu fiilis. Palvelu oli huippuluokkaa ja siitä vastasivat tämä jo mainittu nuori herrasmies, sekä ravintoloitsija Christina Suominen. Palvelu oli aidon kiinnostunutta, lämmintä ja sopivan rentoa, eikä mitenkään päällekäyvää tai väkinäistä. Tuntui, että asiakkaasta oltiin aidosti kiinnostuneita, tästä vielä erityismaininta. Tässä ravintolassa osattiin ottaa asiakas huomioon.
Hinta-laatusuhteeltaan ravintola oli aika keskiluokkaa. Illallinen kahdelta oli samaa hintatasoa kuin vastaavissa ravintoloissa Helsingissä, eli ei mikään tarkan markan paikka.
04/09/14
Katuruokaa Murun tapaan
Tämä meinasi mennä meiltä täysin ohi, vaikka Henri Alenin ja Murun -nimillä mainostetusta ruoka-autosta jo hyvissä ajoin kuulimmekin. Auto oli viikon ajan parkissa Helsingin rautatieaseman läheisyydessä, mutta se mikä hommasta teki vaikean oli aukioloajat. Ruokaa oli tarjolla vain lounas-aikaan. Ja eihän se töistä riittävän pitkäksi aikaa irrottautuminen sitten käytännössä mikään päivä onnistunut. Onneksi koju oli kuitenkin vielä viime lauantaina auki, joten tähtäin asetettiin siihen.
Tiukille se silti meni. 20 minuuttia ennen sulkemista olimme vihdoin perillä, mutta onneksi molempia annoksia vielä sai. Bouillabaisse jäi tällä kertaa kokeilematta kun kaniini houkutti meitä molempia enemmän. Hetkisen jutustelimme aina niin mukavien Henkan ja Lintsin kanssa, ja sitten nappasimme annokset mukaamme ja lähdimme kohti musiikkitalon “portaita” piknikille. Ostamamme vedet oli jääneet pussista pois, joten tästä miinus, mutta kaniini oli kyllä erittäin hyvää. Meille uusi tuttavuus kaniini muistutti maultaan ja rakenteeltaan hieman kanaa ja sen kanssa tarjottiin simppelisti paistettuja papuja ja omenaa sekä erinomaisen hyvää kastiketta. Päälle vielä hieman raastettua tuoretta tryffeliä, tai “ranskalaista ketsuppia” kuten sitä ravintolassa kutsuttiin. Vaikka kaniini olikin herkkua niin jäi itseasiassa vähän harmittamaan ettei bouillabaissea tullut kokeiltua. Mietimme jälkikäteen, että olisi voinut vaikka jakaa yhden annoksen.
Se mikä tässä jutussa erityisesti miellytti oli poikkeavuus muusta katuruoasta. Katuruoka on yleenä hyvin vahvasti amerikkalais- ja / tai aasialaisvaikutteista ja Eurooppa jää vähän paitsioon. Murun autosta tarjotut annokset olivat hyvä esimerkki siitä miten esim. ranskalainen keittiö taipuu katuruoaksi. Katuruokaahan löytyy myös Euroopasta, mutta ainakin täällä kotimaassa vaikuteet tulevat enemmän muilta mantereilta.
